Elämän modus ponens

Kalevalassa Väinämöinen kovistelee joukahaista, että mitä hän tietää asioista?

”mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?”

Joukahainen kehuskeli näin:

”Viel’ olin miesnä kuuentena,seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa,” ….” aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä.”

Mutta tämä ei mennyt läpi:

”Ei sinua silloin nähty,”… ei lie nähty eikä kuultu”

Se että Väinämöinen ei uskonut Joukahaisen tarinaa ei sitten miellyttänyt:

”Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen! Lähe miekan mittelöhön ..”

Ja miten kävi Joukahaisen? Suohon upposi.

Kalevalassakin se osattiin tuoda esille, että tieto on valtaa. Käytännön tieto. Kuka tietää maailman synnyn? Kuka muu kuin se joka sen teki. Tekemällä oppii.

Nykymaailmassa on aivan sama kysymys, josta käydään ”kilpalaulantaa”. Kuka tietää tiaisen synnyn? Kuka oli siellä ”kuuta kulettamassa ja aurinkoa auttamassa” kun kaikki tämä syntyi?

Kosmista taustasäteilyä nyt tulkitaan anturit kovana. Dna:ta tulkitaan ja fossiilit on loopissa.

Mistä kaikki syntyi ja miten? Kuka tietää? Kuka saa asiasta väitteitä esittää? Ja kenet ”siaksi lauletaan”.

Juutubin algoritmi taas tuuppaavat töllöttäjälle tähänkin aihepiiriin sopivaa viihdettä:

Mielenkiintoista katsoa tätä mittelöä. Tieteellinen ”fakta” vastaan teistinen ihmiskuva. Täytyy kyllä tunnustaa, että jaksoin katsoa vain ensimäiset 10 minuuttia. Aikooko ne tosiaan seistä yli tunnin väittelemässä tohon tyyliin?

Mutta onhan se mielenkiintoista arvailla missä kohtaa ihmiset puhuvat toistensa ohi ja miksi? Miksemme voi vain tunnustaa, että loppupeleissä tieto on aika rajallinen oli sitten teisti tai ateisti.

Ei vaan jos ei toinen ajattele kuten minä niin sen ” sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan.”

Tunnustan. Olen puolueellinen. Olen erehtynyt hankkimaan harkitsemattomasti filosofian koulutusta törpössä nuoruuden hybriksessä. Ja tuntosarveni nousee kun joku sanoo ”tieteellinen fakta”. Mitä tarkoittaa tieteellinen fakta? Onko tutkimustulos tieteellinen fakta? Mitä ilmeisimmin. Kirjaimellisesti. Sehän on fakta että tulos on se tulos mikä se on ja kun se kerran on osa tieteellisen toiminnan prosessia niin se on myös ”tieteellinen”. Mutta onko se totta? Se sitten riippuu ja roikkuu monesta asiasta. Ravitsemustiede on hieno esimerkki siitä mitä tarkoittaa tieteellinen fakta. Tosiaan kumoavia tutkimustuloksia tulee liukuhihnalta.

Ja sitten toisaalta olennaista on sellainen toiminta, jota kutsutaan käsitteellistämiseksi. Miten asiat nimetään? Painovoiman käsite on klassinen esimerkki. Tämä käsite oli tuntematon ennen kuin se keksittiin. Mutta sen tuottama ilmiö mitä painovoimaksi kutsutaan ei tietenkään ollut tuntematon. Olennainen osa edistysaskelta oli, että keksittiin käsite.

Sitten keksittiin kvanttimekaniikka ja löydettiin käsitteellistämisen rajat. Käytännössä löydettiin tieteellisen maailmankuvan ja koherenssin rajat. Ne käsitteet joilla hahmotamme todellisuutta eivät enää riittäneet. Miten faktat silloin pitäisi tulkita? Tai miten jotkin ilmiöt sovitetaan yhteen vallitsevan ihmiskuvan tai kulttuurin kanssa. Kvanttimekaniikan käsitteellistämisyritykset eräällä tavalla todistaa, että koko käsitteellistämisen kehykset ovat kriisissä ja sitä kautta inhimillinen maailmankuvan koherenssi. Onko tämä uhka vai mahdollisuus?

Tieteellisen maailmankuvan kriisi se on. Eräänlainen hiljainen sellainen. Tietysti jos sitten taas yksilön maailmankuva perustuu mystiikkaan niin tämä ei hetkauta mihinkään. Maailma on lähtökohtaisesti ihmeellinen ja ihmeitä täynnä. Ihmeet ja ihmeellisyys on silloin arkipäivää. Kärsiikö silloin ihmeellisyys inflaation? Niinkin voi käydä. Ihmeellisyydestä tulee arkista. Tarvitaanko silloin kovempi fixi? Vetten päällä kävely tai levitaatio ei silloin riitä? Halutaan sisäisen kokemuksen ihmeitä. Jotain mikä menee luihin ja ytimiin. Mutta tarvitaanko jos on onnellinen? Entä sitten jos ihminen on ekstaattisen onnellinen? Eihän sellaista pitkään kestäisi. Ekstaattinen ylijännitesuojan rajat murtava ilon tunne jos se kestää yli kymmenen sekunttia niin voiko siitä selvitä ilman huomattavia sivuvaikutuksia? Kuka kehtaa suositella sen kokeilemista. Mutta toisaalta kun olin nuori niin silloin ”kaikkea pitää kokeilla” oli populaari motto. Ongelma on vain se, että se ei ehkä onnistu ihan noin vain kotikonstein. Aistinautinnot tai kemialliset stimulantit yleensä tuovat mukanaan jonkin sortin krapulan. Tulee helposti jokin irrationaalinen morkkis, johon ei pitäisi olla mitään syytä tai nuutunut tai jopa huono olo. Ja oma lukunsa on omaa ja muidenkin terveyttä ja henkeä uhkaavat addiktiot. Se sellainen ekstaattinen tai harmoninen onnen ja ilon tila, jota ihminen etsii niin jos se olisi sellainen mihin ei liity mitään morkkista, krapulaa ja addiktiota niin olisihan se aika mainio diili se. Mutta jotain siitäkin pitää maksaa. Mikään ei ole ilmaista. Jotain pitää uhrata? Pitäisikö ehkä luopua joistaan piintyneistä tavoista? Pitäisikö yrittää olla epäitsekäs? Pitäisikö yrittää harrastaa jotain itsekuria? Jos tarjolla olisi mistään järkkymätön ilo ja totuus niin mikä sen hinta pitäisi olla?

Mitä ihminen haluaa? Mitä ei halua?

Päästäänkin takaisin tähän tieteellinen fakta tematiikkaan ja siihen mitä kutsun silmänkääntötempuksi. Silmänkääntö temppuhan sinänsä on vain väline. Ja tarkoitus pyhittää keinot. Mutta silloin tarkoituksen on oltava hyvät ja keinot vähintäänkin neutraalit tai hyvät. Silmänkääntö temppuhan on neutraali keino. Eikö? Ja sitähän käsitteellistäminen on. Siinä tehdään silmän kääntötemppu. Siinä suunnataan näkökulmaa uuteen uskoon. Tässä tämä käsitteellistämisen silmänkääntötemppu: Mikä onkaan pahimman luokan ihmisen psyko­patalooginen häiriötila? Mikä muu se on kuin vanheneminen. Sillä se joka vanhenee siten, että kehon vitaalisuus rappeutuu, on ennemmin tai myöhemmin kuoleman oma. Se on kuoleman vaarallista sellainen vanheneminen. Ja mikä voikaan olla pahempi psyko-patalooginen häiriötila kuin sellainen, joka johtaa kuolemaan? Ja mikäpä meitä ihmisiä voisi enemmän yhdistää kuin tämä häiriötila.

”Sokrates on ihminen, Ihminen on kuolevainen ja tästä voidaan päätellä, että Sokrates on kuolevainen” näin kuuluu logiikan peruskurssin klassinen esimerkki. Logiikan näkökulmasta yhtä pätevää päättelyä edustaisi se, jos sanotaan, että ihminen on kuolematon ja siksi myös Sokrates on kuolematon, sillä onhan hän ihminen. Ongelma on tietysti se, että Sokrates tuomittiin kuolemaan. Hän arrogantisti paljasti ihmisten tietämättömyyden. Silloin nosti päätään sisäinen ”joukahainen” ja uhosi: ”Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani.” Ja tässä kohtaa se ”miekka” oli myrkkymalja, jonka Sokrates sai niellä.

Mitä se maksaa rikkoa tämä psyko-patalooginen häiriötila?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *